Millaisen kuvan menneisyydestä saa teatterikatsomossa? Susanna Rämö tutkii, miten suomalainen teatteri tulkitsee historiaa dokumentaarisen aineiston keinoin. Hän kysyy, miksi sillä on väliä.
Tutkimusidea syntyi teatterikatsomossa. Filosofian maisteri Susanna Rämö istui muutama vuosi sitten esityksessä, joka rakensi tulkintansa menneisyydestä arkistoaineistojen pohjalta. Sitten toisessa. Ja kolmannessa. Esitysten aiheet kytkeytyivät ajankohtaiseen julkiseen keskusteluun, ja niiden ote historiaan oli revisionistinen: aiempaa tutkimusta kommentoitiin ja haastettiin. Rämölle hahmottui, ettei kyse ollut yksittäisistä teoksista vaan laajemmasta ilmiöstä suomalaisella teatterikentällä.
Nyt Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Rämö selvittää, miten teatteriesitys tuottaa tulkintoja historiasta. Tai kuten hän itse tiivistäisi kahvilassa: ”Tutkin, millaisen kuvan teatteri menneisyydestä antaa ja mihin menneisyyden tulkitsemisella pyritään.”
Rämön tutkimuksen ytimessä on käsitys teatteriesityksestä näyttämön ja katsomon välisenä vuorovaikutuksena. Se on populaaria historiankirjoitusta. Aineistona ovat suomalaiset 2020-luvulla nähdyt esitykset, jotka hyödyntävät dokumentaarista materiaalia. Tutkimus kysyy, millaisin taiteellisin keinoin esityksen eri osa-alueet välittävät tulkintoja menneisyydestä ja millainen on esityksen suhde menneisyyteen ja nykyisyyteen.
Lähtökohtana on havainto, jonka merkitys on helppo ohittaa: taide ja kulttuuri ovat osa historian käyttöä, ja niiden tarjoamat representaatiot muokkaavat ihmisten käsityksiä menneisyydestä. Teatteri tavoittaa Suomessa vuosittain miljoonayleisön, ja joukossa on varmasti paljon niitä, jotka eivät erityisemmin seuraa historiantutkimusta. Näyttämöllä koetut elämykset muovaavat historiakuvaa.
”Minua puhuttelee teatteriesityksen mahdollisuus kertoa historiasta yleisölle tunteita herättävällä, taiteellisesti omaleimaisella tavalla”, Rämö sanoo. ”Teatterin muotovaatimukset ja taiteelliset päämäärät asettavat menneisyyden tulkitsemiselle omat raaminsa, jotka poikkeavat esimerkiksi tutkimuksen tai tietokirjallisuuden muodoista.”
Historia näkyy teatterien ohjelmistoissa monin tavoin: historiallisten romaanien sovituksina, tunnetun henkilön elämäntarinana tai klassikkonäytelmien uusina tulkintoina. Rämöä kiehtoo erityisesti se jännite, jossa dokumentaarisuuteen liitetty ajatus todenmukaisuudesta ja autenttisuudesta kohtaa taiteellisesti kunnianhimoisen lopputuloksen. Missä suhteessa nämä kaksi ovat toisiinsa?
Menetelmänä Rämö käyttää hermeneuttiseen lähilukuun perustuvaa esitysanalyysiä ja historian käytön tutkimusta. Käytännössä työpäivät kuluvat lukien ja kirjoittaen: tutkimuskirjallisuutta, näytelmiä, esityksistä kirjoitettuja arvioita ja tekijöiden haastatteluja. Iltaisin suunta kääntyy katsomoon, kun ohjelmistossa on tutkimusaiheeseen sopiva esitys.
”Parasta työssäni on tutkimusmateriaalin analysointi. Tunnen onnistuvani, kun löydän esityksestä toiseen toistuvia piirteitä, näkökulmia, kohtaustyyppejä ja dramaturgisia ratkaisuja”, Rämö kertoo.
Analyysissä hän keskittyy esitystapahtumaan, jossa katsojakokemukseen vaikuttaa niin esiintyjien ja yleisön vuorovaikutus kuin esityspaikan historiakin. Nämä ovat niitä tapoja käsitellä menneisyyttä, jotka ovat tyypillisiä juuri teatterille ja poikkeavat muista taidemuodoista.
Rämön tutkimus kytkeytyy ajankohtaan, jossa julkisuuden huomio keskittyy sotiin, taloushuoliin ja sopimuspohjaisen maailmanjärjestyksen murenemiseen. Hän näkee historiaa käsittelevän dokumentaarisen teatterin osana demokraattista järjestelmää, jossa arkistoaineistot ovat kaikkien saatavilla ja kaikki saavat osallistua menneisyyden tulkitsemiseen.
Teatterilta odotetaan usein ajankohtaisuutta, ja historiallisen aiheen pitäisi resonoida tässä hetkessä. Rämöä kiinnostaa, millaisia nykypäivän ongelmia ja ilmiöitä teatterissa halutaan käsitellä historian avulla. Millaisia analogioita menneisyyden ja nykyhetken välille rakennetaan? Usein teatteri pyrkii tuomaan esiin unohdettuja henkilöitä, kertomaan tutusta asiasta uudesta näkökulmasta tai nostamaan kipeän aiheen esiin. Mutta taide voi myös pitää yllä vanhoja käsityksiä tai virheellisiä stereotypioita.
”Historiaa käsittelevä teatteri muokkaa historiatietoisuutta, mutta sen vaikutus ulottuu pidemmälle”, Rämö painottaa. ”Usein historian käsittelyyn teatterissa liittyy kytkös nykypäivään. Pyrkimyksenä on, että katsoja arvioi nykyhetkeä menneisyyden avulla.”
Tutkimuksen tulokset palvelevat esimerkiksi koulujen kulttuurikasvatusta ja historian opetusta lähdekriittisyyden harjoittelussa. Myös teatterit ja taiteilijat voivat käyttää niitä oman työnsä reflektoinnissa.
Rämön polku nykyiseen tutkimusaiheeseensa on johdonmukainen. Kiinnostus tutkimiseen syttyi jo kandiopinnoissa, joissa hän opiskeli pääaineenaan historiaa ja pitkänä sivuaineena teatteritiedettä. Arkistojen koluaminen ja eri ilmiöihin uppoutuminen tempaisivat mukaansa. ”Oli selvää, että tulevaisuudessa kuljettaisin historiantutkimusta ja teatteritiedettä rinnakkain.”
Emil Aaltosen Säätiön osavuotinen apuraha mahdollistaa Rämölle vapautumisen muusta työstä ja päätoimisen keskittymisen tutkimukseen. ”Apurahan turvin voin syventyä tutkimukseen antaumuksella”, hän sanoo. ”Sillä on minulle valtava merkitys.”
Teatteritieteen tutkijayhteisö, ohjaajat ja toiset väitöskirjatutkijat ovat Rämölle tärkeitä. Ajatusten jakaminen, tuki ja kommentit kannattelevat työtä, joka parhaimmillaan auttaa meitä kaikkia ymmärtämään paremmin, mitä katsomossa oikeastaan tapahtuu ja miten se muovaa käsitystämme siitä, keitä olemme olleet.
Susanna Rämö on filosofian maisteri ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän yhdistää työssään teatteritieteen ja historiantutkimuksen näkökulmat tarkastellessaan, miten näyttämötaide toimii menneisyyden tulkitsijana ja tiedon välittäjänä. Säätiön myöntämä osavuotinen tuki vapauttaa hänet keskittymään kokoaikaisesti väitöskirjatyöhön.
Hyvinvoinnin kasvua –
luovaa tieteellistä tutkimusta tukemalla