Iida Kettula-Vehviläinen tutkii, miten suomalaiset puolueet kehystävät köyhyyden. Vastaus ei ole niin itsestään selvä kuin voisi luulla.
Kaikki puhuvat köyhyydestä, mutta kenestä oikeastaan puhutaan?
Kuka on köyhä? Kysymys kuulostaa yksinkertaiselta. Mutta kun Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija Iida Kettula-Vehviläinen kaivautui suomalaisten puolueiden puheisiin, kuva muuttui monimutkaisemmaksi.
”Kaikki luulevat tietävänsä, ketkä köyhiä ovat ja mistä köyhyys johtuu. Vastaus on kuitenkin monimuotoinen ja jokseenkin tulkitsijasta riippuvainen”, Kettula-Vehviläinen sanoo.
Hänen väitöskirjansa tarkastelee kuuden puolueen (keskustan, kokoomuksen, perussuomalaisten, SDP:n, vasemmistoliiton ja vihreiden) tapaa puhua köyhyydestä ja köyhistä. Tutkimusmenetelmänä on kehysanalyysi, joka tunnistaa aineistosta köyhyyttä rajaavia ja määrittäviä tekijöitä. Käytännössä Kettula-Vehviläinen lukee aineistot läpi useaan kertaan, tunnistaa toistuvat kehykset ja kirjoittaa havaintonsa auki. Sitten hän muokkaa tekstiä uudelleen ja uudelleen, kunnes ajatus kirkastuu.
Yksi tutkimuksen keskeisistä havainnoista erottaa Suomen anglosaksisesta maailmasta selvästi. Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa köyhyyskeskustelussa on korostunut selvästi yksilön vastuuta korostava näkemys rakenteita enemmän painottavan näkemyksen sijaan. Suomessa tilanne näyttää toisenlaiselta: rakenteiden merkitys on täällä suuremmassa roolissa poliittisten toimijoiden puheissa. Lisäksi myös näkemykset kunniattomista köyhistä, joiden ei katsota ansaitsevan yhteiskunnan apua, ovat huomattavasti harvemmassa anglosaksiseen maailmaan verrattuna. Suomessa köyhät nähdään siis useimmiten kunniallisina, avun ansaitsevina.
”Köyhien ja talousongelmista kärsivien auttaminen on kaikkien tarkastelemieni poliittisten toimijoiden agendalla. Keinot vaihtelevat, kuten myös se, kuinka suoraan asiasta puhutaan”, Kettula-Vehviläinen kertoo.
Mikään puolue ei jätä köyhyyttä täysin paitsioon. Eroja syntyy siinä, kuinka paljon aihetta pidetään esillä ja millaisia ratkaisuja tarjotaan. Puolueet ovat myös yllättävän yksimielisiä siitä, ketkä köyhyyttä kokevat: lapsiperheet, eläkeläiset ja työttömät nousevat esiin toistuvasti.
Mutta juuri tässä yksimielisyydessä piilee tutkimuksellisesti kiinnostava kysymys: mitkä ryhmät jäävät katveeseen? Keiden köyhyydestä ei puhuta?
Tutkimuksen ytimessä on ajatus siitä, että poliittinen puhe ei ainoastaan kuvaa todellisuutta – se myös rakentaa sitä. Kun puolueet määrittelevät, ketkä ovat köyhiä ja miksi, nämä määritelmät ohjaavat konkreettisia päätöksiä: kenelle suunnataan tukia, millaisia palveluja rakennetaan, kenen tilanne jää huomiotta.
”Köyhät ovat usein muita riippuvaisempia poliittisista päätöksistä. Siksi on olennaista ymmärtää, keitä köyhiksi poliittisessa puheessa mielletään”, Kettula-Vehviläinen toteaa.
Hän painottaa myös omaa vastuutaan tutkijana. Köyhyydestä kirjoittaminen edellyttää tarkkaa kielellistä harkintaa: miten puhua ilmiöstä toiseuttamatta tai typistämättä sitä kokevien elämää? Tutkimuksessa oman tulkinnan ja puolueiden tuottaman puheen raja täytyy pitää kirkkaana.
Kettula-Vehviläinen tekee väitöskirjaansa pitkälti kotoa käsin, pikkulapsiperheen arjen keskellä. Päivä alkaa usein viiden tai kuuden aikaan aamulla, ennen kuin lapset heräävät. Kun mies (itsekin väitöskirjatutkija) ja Kettula-Vehviläinen ovat vieneet lapset hoitoon, työ jatkuu kotona.
”En osaa kuvitella työtä, joka olisi yhtä joustava mutta samalla mahdollistaisi tehokkaan työskentelyn tarvittaessa aamuisin, iltaisin tai viikonloppuisin.”
Lapsiperhearki tuo mukanaan flunssa-aaltoja ja katkonaisia päiviä, mutta kotona työskentely antaa mahdollisuuden edistää tutkimusta silloinkin, kun koko perhe on sairaana kotona. Vastapainoa tutkimuskirjallisuudelle tarjoavat juoksulenkki rannassa, saliharjoittelu ja fantasiakirjallisuus.
Emil Aaltosen Säätiön kokovuotinen työskentelyapuraha on Kettula-Vehviläiselle jo toinen säätiöltä saatu rahoitus. Ensimmäisen, osavuotisen, hän sai vuonna 2023. Merkitys on konkreettinen: ilman apurahaa väitöskirjan tekeminen, työssäkäynti ja pikkulapsiarjen pyörittäminen eivät yksinkertaisesti mahtuisi samaan elämään.
”Apuraha mahdollistaa väitöskirjan loppuun saattamisen. Sen merkitys on varsin suuri.”
Kettula-Vehviläinen tulee suvusta, jossa yliopiston käyneitä ei ole kovin montaa. Väitöskirja oli pitkään etäinen haave, joka kypsyi vähitellen kandidaatin ja maisterin tutkielmien myötä. Esikoisensa syntymän jälkeen hän otti yhteyttä ohjaajaansa Tapio Raunioon ja lähti edistämään asiaa eteenpäin. Molemmat ohjaajat, Raunio ja Kaisa Herne, ovat tukeneet työtä tiiviisti. Sähköpostivastaukset tulevat nopeammin kuin ehtii odottaa.
Köyhyyttä käsittelevää poliittista puhetta ei ole Suomessa aiemmin kartoitettu näin laajasti. Pohjoismaissa tutkimus aiheesta on ylipäätään vähäistä, mikä on yllättävää, kun ottaa huomioon hyvinvointivaltion keskeisen roolin näissä yhteiskunnissa.
Kettula-Vehviläinen tähtää väitöskirjan valmistumiseen apurahakauden aikana. Sen jälkeen hän harkitsee esimerkiksi postdoc-vaihetta tai siirtymistä kolmannelle sektorille. Tulevaisuudessa hän haluaisi tarkastella köyhyyspuhetta vertailevasta ja kansainvälisestä näkökulmasta tai syventyä yksittäisen ryhmän, kuten lapsiperheiden tai yksinelävien, tilanteeseen.
Tutkimuksen tärkein viesti tiivistyy yhteen havaintoon: se, miten köyhyydestä puhutaan, määrittää myös sitä, mitä köyhyydelle tehdään. Ja se, mistä vaietaan, jää helposti myös tekemättä.
Iida Kettula-Vehviläinen on yhteiskuntatieteiden maisteri ja väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hän on erikoistunut poliittisen viestinnän ja köyhyyden tutkimukseen sekä siihen, miten yhteiskunnalliset ongelmat kehystetään julkisessa keskustelussa. Emil Aaltosen Säätiön myöntämä kokovuotinen työskentelyapuraha antaa hänelle mahdollisuuden saattaa väitöstutkimus päätökseen.
Hyvinvoinnin kasvua –
luovaa tieteellistä tutkimusta tukemalla