Emil Aaltonen (1869–1949) nousi köyhistä oloista suutarimestariksi ja rakentamalla menestyksekkään teollisuusimperiumin hänestä tuli paitsi Suomen kenkäteollisuuden uranuurtaja myös merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja – ja säätiönsä kautta hänen perintönsä elää edelleen tieteellistä, kulttuurista ja sivistystä tukevana voimana.
1869
Emil Aaltonen (vuoteen 1890 Widell) syntyy 29.8.1869 Sääksmäellä Metsäkansassa.
1884–87
Suutarin oppipoikana Sääksmäellä.
1887–89
Suutarin kisällinä Hattulan Nihattulassa
1889–92
Oma suutarinverstas Nihattulassa. Apuna on ajoittain muutamia apulaisia ja ompelukone, talviaikana kierrettiin taloissa.
1892
Muutto Hattulan Vähä-Luolajan kylään Linnanmäelle väljempiin tiloihin.
1896
Avioliittoon Olga Lovisa Malisen kanssa. Avioliitosta syntyy neljä tytärtä, joista kaksi kuolee lapsena.
1896–1901
Suutarinverstas kasvaa 10-15 työntekijän yritykseksi, jossa on mm. 10 ompelukonetta. Nahan hukkapaloista ommellaan rukkasia ja tupakkakukkaroita. Tuotteilla on hyvä menekki ja niitä myydään mm. kahdessa omassa myymälässä Hämeenlinnassa.
1902
Käsityöverstas muuttuu tehtaaksi, kun sinne ostetaan Helsingistä lähes uudet kenkätehtaan koneet. Tehtaan nimeksi tulee Hattulan Jalintehdas.
1904
Laajentuvaa tuotantoa varten rakennetaan kaksikerroksinen, puinen tehdasrakennus ja hankitaan tarvittavat koneet. Työntekijöitä tehtaassa on 50 ja päivätuotanto on 50 kenkäparia.
1905
Tulipalo tuhoaa vastavalmistuneen tehdasrakennuksen. Pari kuukautta myöhemmin puoliso Olga kuolee. Emil Aaltonen muuttaa kahden pienen tyttärensä kanssa Tampereelle ja käynnistää toiminnan Kyllikinkatu 19:ssä nimellä Tampereen Kenkätehdas; työntekijöitä pian yli sata.
1910
Tehtaalle hankitaan väljemmät tilat, entinen tapettitehtaan kiinteistö, Tammelantorin laidalta. Työntekijöiden määrä on 200, päivätuotanto on 400 kenkäparia ja tuotemerkki Vakuuskenkä.
1913–28
Uusi tehdasrakennus valmistuu neljässä vaiheessa ja täyttää koko korttelin.
1915–18
Aaltonen toimii Tampereen kaupunginvaltuutettuna.
1915
Aaltonen on perustamassa Lokomo Oy:tä.
1917
Tampereen Kenkätehdas muutetaan Aaltosen Kenkätehdas Oy:ksi, tosiasiallisen omistuksen jäädessä edelleen Emil Aaltoselle. Työntekijöitä on 450, mikä on 38 % koko maan kenkäteollisuuden työväen lukumäärästä.
1917
Aaltonen ostaa Mäntsälän Ylikartanon ja kokeilee siellä uudenlaisia maataloustuotannon muotoja. Yli 2000 ha:n tilalle rakennetaan mm. kuljetusten helpottamiseksi kapearaiteinen rautatie.
1919
Miljoonan markan lahjoitus Tampereen kirjastotalon rakentamiseksi.
1921
Aaltoselle myönnetään kauppaneuvoksen arvonimi. Aaltonen on perustamassa Sarvis Oy:tä, Suomen ensimmäistä “muovitehdasta”.
1924
Pikilinnan asuin- ja liikerakennus valmistuu.
1925
Aaltosen Kenkätehdas Oy ostaa Viialan Nahkatehdas Oy:n. Lokomo Oy:n lähes koko osakekanta siirtyy Aaltoselle.
1926
Aaltosen Kenkätehdas Oy ostaa Suomen Kenkä- ja Nahkatehdas Oy:n Korkeakoskella. Sarvis Oy:n lähes koko osakekanta siirtyy Aaltoselle.
1927
Aaltosen Kenkätehtaan vuosituotanto ylittää puolen miljoonan kenkäparin rajan. Tuotemerkkejä on Vakuuskengän lisäksi mm. Valio ja Nelly. Työntekijöiden määrä on 550.
1928
Aleksis Kiven patsas Tampereen kirjastopuistoon toteutetaan Aaltosen lahjoituksen tuella. Aaltonen ostaa ja lahjoittaa U.L. Lehtosen 4500 niteen kirjaston Turun Yliopiston kirjastolle.
1930
Aaltosen Kenkätehtaan naisten juhlakengät saavat kultamitalin Barcelonan maailmannäyttelyssä.
1931–34
Aaltosen Kenkätehdas Oy ostaa Oy Attilan kenkätehtaan, Oy Solenan kenkätehtaan ja OY Teknika AB:n. 1930-luvun loppupuolella Aaltosen kenkätehtaiden mallistoon kuuluu noin 4500 mallia ja värikarttaan 600 vivahdetta.
1937
Emil Aaltonen perustaa nimeään kantavan säätiön suomenkielisten tutkijoiden luovan tieteellisen työn tukemiseksi. Sorsapuiston asuintalo valmistuu.
1939
Aaltoselle myönnetään vuorineuvoksen arvonimi. Aaltonen lahjoittaa varat synnyinseutunsa Metsäkansan kirkon rakentamiseksi sekä tukee myöhemmin myös Korkeakosken ja Viialan kirkkojen rakentamista.
1940
Aaltosen Kenkätehdas Oy:n ostamat kenkätehtaat ja nahkatehdas sulautetaan yhtiöön, jonka työntekijämääräksi tulee 1300.
1941
Akolinnan asuin- ja liikerakennus valmistuu.
1947
Aaltonen luopuu 78-vuotiaana toimitusjohtajan tehtävistä. Aaltosen omistamissa teollisuuslaitoksissa on tuolloin yli 3000 työntekijää.
1949
Emil Aaltonen (vuoteen 1890 Widell) syntyi Sääksmäen pitäjän Metsäkansassa 29.8.1869 talollisen poikana. Isä menetti kuitenkin tilansa katovuosien vaikeuksissa ja siirtyi työmieheksi Toijalan ratatyömaalle. Hän kuoli melko nuorena ja perheen seitsemän lasta jäi äidin huollettaviksi.
Emil Aaltonen avioitui vuonna 1896 Olga Malisen kanssa. Vaimon aloitteesta tuotevalikoimaa laajennettiin nahan jätepaloista valmistetuilla tupakkakukkaroilla ja rukkasilla sekä öljytakeilla.
Nuoren Emil Aaltosen tiedetään haaveilleen sepän ammatista, mutta hentoutensa vuoksi hänet pantiin 13-vuotiaana suutarin oppiin. 19-vuotiaana suutarimestarina Emil Aaltonen aloitti itsenäisenä yrittäjänä vuokratiloissa Nihattulassa. Aluksi verstaalla oli vain yksi ompelukone; muutoin työt tehtiin käsin. Kun Emil Aaltonen pääsi suurempiin tiloihin Hattulan Linnanmäelle, nousi ompelukoneiden määrä kymmeneen ja työntekijöitäkin oli parhaimmillaan 15.
Aaltonen osti vuonna 1902 käytetyt, amerikkalaiset kenkätehtaan koneet ja perusti Hattulan Jalintehtaan. Vanhojen tilojen käytyä ahtaiksi aloitettiin työt talvella 1904 Aaltosen suunnittelemassa uudessa, kaksikerroksisessa, hirsirakenteisessa tehtaassa. Työntekijöitä oli jo 50 ja saman verran valmistui kenkäpareja päivittäin. Talvella 1905 vanha tehdasrakennus paloi ja vain osa koneista saatiin pelastetuksi. Onnettomuudet kasautuivat, sillä pari kuukautta myöhemmin kuoli Aaltosen Olga-vaimo. Tässä vaiheessa Aaltonen harkitsi eri vaihtoehtoja: luopumista koko jalkinetuotannosta tai uuden tehtaan rakentamista Hattulaan, Hämeenlinnaan tai Tampereelle.
Emil Aaltonen valitsi uuden tehtaansa sijoituspaikaksi Tampereen, joka oli tuolloin leimallisesti teollisuuskaupunki. Yhtään kenkätehdasta kaupungissa ei kuitenkaan vielä ollut. Ensimmäisenä täytenä työvuotena työntekijöiden määrä kasvoi yli sadan ja tuotanto 20 000 kenkäpariin. Pian Tampereelle perustettiin useita kenkätehtaita, joista osa kasvoi suuriksi, Aaltosen perustaman Tampereen Kenkätehtaan kanssa kilpaileviksi tuotantolaitoksiksi. Myös Aaltonen laajensi toimintaansa Tammelantorin laidalla.
Tampereen Kenkätehtaan yritysmuoto muutettiin vuonna 1917 osakeyhtiöksi ja toiminimeksi tuli Aaltosen Kenkätehdas O.Y. Tosiasiallinen omistus jäi edelleenkin Emil Aaltoselle. Yritys oli kasvanut suuryritykseksi, jonka työntekijät muodostivat kolmanneksen koko maan kenkäteollisuuden työläisistä.
30-luvun lama sulki monta suurtakin kenkätehdasta. Aaltosen Kenkätehdas osti näistä kaksi yritystä, Attilan ja Solenan tehtaat. Aikaisemmin oli yhtiöön jo liitetty Korkeakosken Kenkätehdas Oy. Tehtaat toimivat toistensa kanssa kilpailevina sisaryhtiöinä vuoteen 1940, jolloin ne sulautettiin Aaltosen Kenkätehtaaseen. Yhtiön työntekijämäärä oli yli 1300.
Yhtiön laajetessa muodostui raaka-aineen saanti yhä tärkeämmäksi tekijäksi. Niinpä vuonna 1925 Emil Aaltonen hankki omistukseensa Viialan Nahkatehdas Oy:n, joka laajennusten jälkeen pystyi käytännöllisesti katsoen tyydyttämään yhtiön kaikkien kenkätehtaitten nahan tarpeen. Erilaisia kemiallisia tuotteita mm. kenkävärejä valmistavan tehtaan, Oy Teknikan, Aaltosen Kenkätehdas O.Y. osti vuonna 1936.
Laman jälkeen, 1930-luvun lopulla Aaltosen Kenkätehtaan mallisto sisälsi 4500 mallia. Lisäksi kahdesta väristä, mustasta ja ruskeasta, alkanut värikartta sisälsi lähes 600 vivahdetta. Aaltosen Kenkätehdas osallistui tuotteillaan myös kansainvälisiin näyttelyihin ja sai mm. vuonna 1930 Barcelonan maailmannäyttelyssä kultamitalin.
Tampereelle perustettiin vuonna 1915 uusi konepaja höyryveturituotantoa varten. Emil Aaltonen oli yksi tämän Oy Lokomo Ab:n osakkaista. 10 toimintavuoden jälkeen yritys siirtyi käytännössä kokonaan Aaltosen omistukseen. Lokomossa ryhdyttiin valmistamaan veturien ohella mm. tiehöyliä, alasimia, ankkureita ja raitiovaunutarvikkeita.
Selluloosateollisuus ja puolustusministeriö olivat huomattavia tilaajia 1930-luvulla. Sodan aikana tehdas palveli lähinnä puolustusvoimia ja sodan jälkeen olivat vuorossa sotakorvaustoimitukset. Aaltosen aikana yhtiö laajeni 1300 työntekijän tuotantolaitokseksi.
Vuonna 1921 perustettu Sarvis Oy oli maamme muoviteollisuuden varhaisin edustaja. Uuden yrityksen osakkeenomistajaksi – ja viisi vuotta myöhemmin lähes koko osakekannan omistajaksi – Aaltosen houkutteli mahdollisuus käyttää Mäntsälän maatilalla kertyvää kuoritun maidon ylijäämää, kaseiinia teollisuuden raaka-aineena.
Sarvis Oy valmisti aitoa sarveisainetta muistuttavaa galaliittia, josta valmistettiin aluksi nappeja, kampoja, kynänvarsia ja brodeerauspuikkoja. Parin vuoden kuluttua tuotantoon tuli erittäin suosituksi osoittautuneet lampunvarjostimet. Kun muoviteollisuus sodan jälkeen alkoi voimakkaasti kehittyä, oli 400 työntekijän Sarvis maan suurimpia. Tehtaalla valmistettiin osia mm. auto-, lentokone- ja kutomateollisuudelle ja niinkin yllättäviä tuotteita kuin kameroita ja äänilevyjä.
Emil Aaltosen mielestä kasvava taloudellinen hyvinvointi oli mahdollista vain siellä, missä kansallinen kulttuuri on korkealla tasolla. Sen vuoksi hän halusi lahjoittaa osan työnsä tuotosta suomalaisen kulttuurin tukemiseen.
Emil Aaltonen perusti nimeään kantavan säätiön, Emil Aaltosen Säätiön vuonna 1937 tieteellisen tutkimustyön tukemiseen.
Turun Yliopisto sai tukea useampia kertoja. Erityisen merkittävä oli professori U.L. Lehtosen lähes 4500 nidettä käsittävän kirjaston ostaminen Turun Yliopiston kirjastolle.
Synnyinseutuaan Aaltonen muisti rakennuttamalla Metsäkansan kirkon. Lahjoituksilla hän tuki myös Korkeakosken ja Viialan kirkkojen rakentamista.
Kuvataiteet ja maanviljely olivat etusijalla Emil Aaltosen harrastuksissa. Näiden lisäksi hän harrasti myös tähtitiedettä.
Aaltonen keräsi oloissamme mittavan, 250 teosta käsittävän taidekokoelman, josta osa on edelleen esillä Emil Aaltosen museossa Pyynikinlinnassa. Aaltonen hankki Pyynikinlinnan asunnokseen ja kasvavan taidekokoelmansa sijoituspaikaksi 1932. Ensimmäiset taidehankinnat Aaltonen teki kuitenkin jo 1910-luvulla.
Tamperelaisille Emil Aaltonen lahjoitti mm. peruspääoman kaupunginkirjaston rakentamista varten. Kirjastorakennuksen valmistuttua pystytettiin sen edustalle puistoon Emil Aaltosen varoin Wäinö Aaltosen veistämä Aleksis Kivi -patsas.
Emil Aaltonen hankki elinaikanaan 250 teoksen taidekokoelman, joka koostui pääasiassa teoksista suomalaisen taiteen kultakaudelta, 1800-luvulta. Keskeisiä taiteilijoita olivat Fredrik Ahlstedt, Gunnar Berndtson, Elin Danielson-Gambogi, Albert Edelfelt, Robert Wilhelm Ekman, Antti Favén, Akseli Gallén-Kallela, Werner Holmberg, Eero Järnefelt, Alexander Lauréus, Hjalmar Munsterhjelm, Väinö Richard Rautalin, Helene Schjerfbeck, Johannes Takanen, Victor Westerholm, Maria Wiik, von Wrightin –veljekset ja Victoria Åberg.
Oma keskeinen osansa kokoelmassa oli Antti Favénin muotokuvataiteella. Myös vanhempi ulkomainen taide oli kokoelmassa edustettuna. Ensimmäisiä kokoelmahankintoja oli italialaisen kuvanveistäjän Cesare Zocchin marmoriveistos Nuori Michelangelo Brysselin maailmannäyttelystä vuonna 1910. Muita ulkomaisia taiteilijoita ovat esimerkiksi Francois Bonnet, Louis Jean Fracois Lagrenée, L. L. Louch, Eugene Verboeckhoven, Claude Joseph Vernet ja Philips Wouverman.
Vuorineuvos Emil Aaltosen kuoleman jälkeen osa kokoelmasta siirtyi jälkipolvelle ja osa Emil Aaltosen Säätiölle, joka lahjoitti sen edelleen 1980-luvulla Tampereen Taideyhdistys ry:lle, jotta teokset olisivat suuren yleisön nähtävillä. Alkuperäiseen kokoelmaan kuuluneita teoksia on nykyisin niin yksityis- kuin museokokoelmissakin. Taidekokoelman teoksia on edelleen esillä myös Emil Aaltosen museossa Pyynikinlinnassa.
En pitänyt kenkien valmistamista elämäntehtävänäni. Kun lesti ja pikilanka olivat illalla syrjässä, suunnittelin, miten kasvattaisin maatilkkuni tilaksi ja lehmäni karjaksi. Tilan ostaminen oli minun ylin haaveeni. Näin kertoo muisteluksissaan tehtailija Emil Aaltonen uransa alkuvaiheista Hattulassa.
Aaltonen pääsikin kokeilemaan maataloutta hänen hankittuaan Näsijärven Aitolahteen pistävällä niemellä sijaitsevan Ketaran tilan vuonna 1914. Ensimmäisen maailmansodan vuosina Aaltonen joutui kuitenkin toteamaan että Ketaran tila ei kyennyt vastaaman siihen elintarvikepulaan, joka Aaltosen tehtaiden työntekijöiden keskuudessa vallitsi. Aaltosen näkemyksen mukaan vastuullisen työnantajan velvollisuutena oli asia jollakin tapaa hoitaa. Näin Aaltonen ryhtyi etsimään suurempaa maatilaa ja löysi 1917 Ylikartanon (aiemmin Andersberg) n. 2000 hehtaarin tilan Mäntsälän Nummisista.
Ylikartanon katsotaan saaneen alkunsa 1606 ja se oli vuosisatoja ollut vanhojen suomalaisten sivistyssukujen omistama. Aaltosen edeltäjän Hugo von Qvantenin aikana kartanon maa- ja karjataloutta uudistettiin voimakkaasti. Kartanon alueelle rakennettiin mm. navetta, talli, meijeri, sähkölaitos, tiilitehdas, saha ja viinanpolttimo. Puutarhaa kehitettiin myös ja kartanon päärakennuksen läheisyyteen rakennettiin keilarata, huvimaja ja romantiikan virtauksiin liittyvä rauniorakennelma. Lisäksi von Qvanten perusti Tikkaron ja Mattilan sivutilat.
Sisällissodan päätyttyä ja pahimman pulakauden alkaessa hellittää ei Aaltonen enää malttanutkaan luopua Ylikartanosta. Aaltonen kehitti kartanosta suurtilan, jossa tuotettiin monipuolisesti erityyppisiä maatalouden tuotteita. Sama innovatiivisuus, joka näkyi tehtaissa, ilmeni myös Ylikartanossa. Tyypillistä Aaltosen toiminnalle oli myös se, että elettäessä huonompia aikoja Suomen maataloudessa, Ylikartanoa kehitettiin eteenpäin.
Kartanon meijerirakennus oli rakennettu jo vuonna 1871. Meijerissä valmistettua voita vietiin myyntiin Helsinkiin ja jopa ulkomaille asti. Aaltonen näki maidossa ja meijerissä myös muita mahdollisuuksia. Hän oli lähtenyt 1910-luvulla mukaan tamperelaisen Sarvis Oy:n toimintaan, jossa koetettiin valmistaa muovisia tarve-esineitä käyttämällä raaka-aineena maidosta saatavaa kaseiinia. Tuotanto jatkui aina 1940-luvulle asti, jolloin Sarvikselle toimitettiin viimeiset kaseiinierät.
Vuoden 1945 toukokuussa astui voimaan maanhankintalaki, jonka turvin lunastettiin karjalaisevakoille maata asutettavaksi. 1940-luvun loppupuolella kartanon mailta sai uuden alun elämälleen kaikkiaan 142 tilallista. Tämän jälkeen kartanon kokonaispinta-ala jäi 248 hehtaariin. Vuonna 1947 kartanon karjatalous päättyi monipäiväiseen huutokauppaan. Samana vuonna myös meijeritoiminta loppui. Ylikartanon pitkä historia suurmaatalouden harjoittajana oli tullut päätökseen.
Hyvinvoinnin kasvua –
luovaa tieteellistä tutkimusta tukemalla
© Emil Aaltosen Säätiö 2025