Apurahansaajan mietteitä

YTT Julia Katila ja KT Annukka Pursi kertovat ajatuksiaan tutkimustyöstään sekä koronavuoden vaikutuksista tutkimukseensa.

YTT Julia Katila, Tampereen yliopisto
Parisuhteen vuorovaikutustutkimus (When love is not enough: Touch and affective practices as resources for a successful romantic relationship)

Yhteiskuntatieteiden tohtori Julia Katila tekee tutkimusta parisuhteen vuorovaikutuksesta Tampereen yliopistossa. Emil Aaltosen Säätiö myönsi hänelle tähän tarkoitukseen kokovuotisen työskentelyapurahan.
– Parisuhteen vuorovaikutustutkimuksessani tarkastelen romanttisten pariskuntien jokapäiväistä vuorovaikutusta. Sosiaalipsykologina kehollinen vuorovaikutus ja kosketus etenkin intiimisuhteissa on kiinnostanut minua pitkään ja valitsinkin aiheen jatkoksi väitöskirjalleni, jossa tutkin lasten ja äitien välistä kehollista vuorovaikutusta ja kosketusta, Julia Katila kertoo.

Tutkimusmenetelmistä Katila toteaa, että videoanalyyttisessa tutkimuksessa 5–10:n suomalaisen pariskunnan jokapäiväistä elämää videokuvataan yhden viikon ajan 4–5 videokameralla, jotka asetellaan tutkittavien kotiin eri huoneisiin. Hän hyödyntää vuorovaikutuksen analyysiä identifioidakseen jokaisen pariskunnan kohdalla heidän päivittäiset vuorovaikutusrutiininsa, keskittyen erityisesti keholliseen vuorovaikutukseen sekä erilaisiin kosketuksen ja tunteiden osoittamisen tapoihin. Videointijakson jälkeen molemmat pariskunnan osapuolet haastatellaan erikseen videoilla tapahtuneisiin vuorovaikutustilanteisiin liittyen.
– Näin saan selville, miten osallistujat itse tulkitsevat omaa ja toistensa toimintaa. Yksilöhaastattelujen jälkeen keskustelen osallistujien kanssa vielä yhdessä esiin tulleista parisuhteen vuorovaikutuksentavoista, ja autan osallistujia vahvistamaan heidän parisuhdettaan tukevia vuorovaikutuskäytänteitä. Tutkimuksen tuloksiin perusten kehitän pilottiversion pariterapiamenetelmästä, jolla pariskuntien vuorovaikutusta voidaan parantaa auttamalla heitä tunnistamaan omia rutiininomaisia vuorovaikutuksentapojaan, Katila sanoo.

Projekti tuottaa ainutlaatuista tietoa intiimisuhteiden arjesta erityisesti koronan aikakautena.
– Kun suunnittelin tutkimustani alkuvuodesta 2020 maailmanlaajuinen koronakriisi ei vielä ollut kunnolla alkanut, eivätkä koronan vaikutukset parisuhteisiin olleet siten mielessäni tutkimussuunnitelmaa ensimmäistä kertaa tehdessäni. Heti alettuani keräämään aineistoa vuoden 2021 alussa ymmärsin kuitenkin, kuinka suuri vaikutus koronalla on tutkimieni pariskuntien jokapäiväiseen elämään, Julia Katila toteaa. Tämä näkyy Katilan mukaan etenkin siinä, että useat pariskunnat viettävät paljon normaalia enemmän aikaa yhdessä kotona. Hänen keräämästään aineistosta on noussut esiin ajanjaksolle ominaisia ilmiöitä, kuten fyysisen tilan jakaminen kotona, kun molemmat saattavat tarvita rauhallisen paikan etätöille, tai se, miten ylläpidetään toisen romanttista huomioimista arkisessa vuorovaikutuksessa, kun toista nähdään paljon tavallista enemmän.

Koronan vuoksi Katilaa myös mietitytti, tuleeko hän saamaan tutkimukseensa tarpeeksi osallistujia. Katilan mukaan tutkimuksen markkinointi on vienyt todella paljon aikaa, mutta hän on positiivisesti yllättynyt siitä, että on tähän mennessä onnistunut tavoittamaan tutkittavia hyvin etenkin sosiaalisen median kautta sekä pyytämällä ystäviä, tuttavia sekä edellisiä tutkittavia levittämään tutkimuskutsua.
– Pelkäsin, että valtakunnalliset rajoitukset pahimmassa tapauksessa vaikuttaisivat aineistonkeruuseeni tai että sairastuisin itse. Olen kuitenkin onnekseni pysynyt terveenä. Käydessäni tutkittavien kotona käytän kasvomaskia. Koen olevani valtavan etuoikeutettu, että olen pystynyt jatkamaan tutkimustani koronasta huolimatta, ja toteuttamaan tätä äärettömän mielenkiintoista ja tärkeää projektia, jonka parissa opin joka päivä todella paljon uutta, Julia Katila sanoo.
– Romanttisten pariskuntien jokapäiväisestä vuorovaikutuksesta heidän kotonaan tiedetään vasta hyvin vähän. Olen todella kiitollinen tutkittavilleni siitä, että he ovat suostuneet avaamaan kotinsa ja intiimin elämänsä tätä tutkimusta varten, sekä Emil Aaltosen Säätiölle tämän tutkimuksen rahoittamisesta — ilman sitä tämä ei olisi mahdollista, kiittelee Katila.

“””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””””

KT Annukka Pursi, Helsingin yliopisto
Kenellä on oikeus surra? Lasten suru ja suremisen kulttuuriset käytännöt varhaiskasvatuksessa

Kokovuotisen jatkorahoituksen sai myös kasvatustieteiden tohtori Annukka Pursi, joka tutkii lasten eroahdistusta, ikävää ja ulkopuolisuuden tunnetta vuorovaikutuksellisina ilmiöinä ja surun muotoina. Annukka Purren tutkimustyöstä kerrottiin tarkemmin säätiön kotisivuilla jo vuosi sitten keväällä. Nyt kysyimme häneltä, miten tutkimustyö on edennyt koronapandemiavuoden aikana ja miten koronapandemia on vaikuttanut hänen tutkimustyöhönsä sekä tutkimuksen kohteena oleviin lapsiin.
– Koronavuoteen on sisältynyt niin tutkimuksellisia onnistumisia kuin pettymyksiäkin. Tutkimuksen käynnistämisen hetkellä päällimmäinen kysymykseni oli, kuinka löytää tie tutkimuskohteen äärelle, kun tutkimusaineiston keruu on estetty. Aineiston keruu viivästyi koronan vuoksi puolella vuodella. Pelastavana elementtinä toimi olemassa oleva tutkimusaineisto, jonka analyyseihin pystyin paneutumaan, Annukka Pursi toteaa.

Pursi sanoo olleensa tilanteessa, jossa tärkeää tutkittavaa olisi ollut paljon, mutta hän ei päässyt kentälle. Toisen käynnissä olevan hankkeen kautta Pursi kuitenkin löysi väyliä edistää myös omaa tutkimustaan. Synergia eri tutkimushankkeiden välillä auttoi syventämään ymmärrystä lasten surusta poikkeustilassa ja poikkeustilan asettamista esteistä huolimatta. Tutkimusten mukaan yksi yleisimmistä lasten ja nuorten koronapandemian aikaisista kokemuksista on ollut kavereiden ikävöinti.
– Alustavat tutkimustuloksemme osoittavat, että myös suomalaisissa päiväkodeissa ikävöitiin koronan aikana. Tiivistimme tutkimuksemme keskeiset havainnot lapsille Ikävä -julisteen muotoon. Juliste toimii pedagogisena välineenä, jonka avulla varhaiskasvatuksen henkilöstö voi virittää lapsiryhmässä keskustelua lasten kokemasta ikävästä, Pursi kertoo.

Kun Annukka Pursi pääsi keräämään uutta tutkimusaineistoa, hän kohtasi seuraavan koronahaasteen – kasvomaskit. Miten tulla lapsille riittävän tutuksi maskin takaa niin, että he rentoutuvat olemaan videokuvattavina varhaiskasvatuspäiviensä aikana? Entä, miten tehdä vuorovaikutusanalyysiä lasten kanssa toimivien varhaiskasvatuksen ammattilaisten toiminnasta, kun maskien vuoksi kasvonilmeitä ei voi analysoida?
– Aineistonkeruun aikana hämmästyin, miten tehokkaasti myös maskin kanssa voi kommunikoida. Lapset peilasivat kasvonilmeitäni, vaikka eivät nähneet puoliakaan kasvoistani. Yhteinen ymmärrys tutkimustoiminnasta ja tutkijan roolista neuvoteltiin yllättävän sujuvasti myös maskin läpi, Pursi toteaa. Kasvomaskiaineiston analyysiä Pursi ei ole vielä ratkaissut, mutta sanoo tehneensä havainnon, että maskin tilapäinen pois ottaminen on mielenkiintoinen vuorovaikutuksellinen resurssi, johon varhaiskasvatuksen ammattilaiset turvautuvat aika ajoin esimerkiksi konfliktien ratkaisutilanteissa, hellyyttä osoittaessaan ja suulla tehtäviä liikkeitä demonstroidessaan.

– Koronavuoden aikana olen oppinut, että suru on päivittäin läsnä lasten elämässä. Olen oivaltanut pysyvien ihmissuhteiden merkityksen lasten surupolkujen tunnistamisessa ja lohdun antamisessa. On vaikea lohduttaa esimerkiksi vanhempaa ikävöivää lasta, jos lapsi ei tunne eikä luota lohduttavaan syliin, eikä lohduttaja tunne lapsen perhetaustaa ja vanhempaa, jonka muistelu ja mieleen palauttaminen toisivat suuren lohdun. Olen ihastellut sitä, kuinka leikki voi olla kuin elegia. Surulaulu, jossa lapset ilmentävät menetyksen ja kaipauksen kokemuksiaan, Pursi miettii.