Yksinäisyys voi piiloutua lasten arjessa

Kuvittele tavallinen koulupäivä. Ryhmätyö on käynnissä, ja kaikki lapset istuvat saman pöydän ääressä. Ulkopuolisen silmään kaikki näyttää olevan hyvin. Mutta entä jos yhden lapsen sydämen syke kertoo toista tarinaa? Entä jos hänen aivonsa tulkitsevat luokkakavereiden ilmeitä ja eleitä tavalla, joka vahvistaa tunnetta ulkopuolisuudesta?

Juuri tätä näkymätöntä maisemaa filosofian tohtori Heini Saarimäki tutkii Tampereen yliopistossa. 

”Yksinäisyys on tunnetila, joka vaikuttaa osin automaattisesti siihen, miten lapsi havainnoi muita ja reagoi vuorovaikutuksessa”, Saarimäki kiteyttää.

Tunne, joka muokkaa kaikkea

Yhteenkuuluvuuden tarve on yksi ihmisen sosiaalisista perustarpeista. Yksinäisyys on tunteena meille kaikille tuttu, mutta Saarimäkeä kiehtoo erityisesti se, mitä pinnan alla tapahtuu. Tunteiden biologian tutkimuksella on pitkät perinteet: tunteet nähdään mekanismeina, jotka tukevat selviytymistä ja auttavat saavuttamaan tasapainoisen tilan. Yksinäisyyden tehtävä on viestittää, että yhteys muihin on katkennut. Pitkittyessään se kuitenkin kääntyy itseään vastaan.

Saarimäen aiempi tutkimus on jo paljastanut uusia yllättäviä löydöksiä yksinäisyyteen liittyen. Yksinäisyys jakautuu alatyyppeihin: sosiaalinen yksinäisyys, jossa ystäviä on vähän, ja emotionaalinen yksinäisyys, jossa lapsi kokee, ettei tule ymmärretyksi. Nämä näkyvät vaikuttavat eri tavoin jo lasten katseen suuntautumisessaeen ja sydämen sykevälivaihtelussaun.

”Tämän perusteella eri tavoin koettu yksinäisyys vaatii erilaisia tukitoimia”, Saarimäki sanoo.

Virtuaalitodellisuus tuo arjen laboratorioon

Miten tutkia jotain näin henkilökohtaista ja piilossa olevaa? Saarimäen tutkimusryhmä yhdistää menetelmiä tavalla, joka vie yksinäisyyden tutkimusta uudelle tasolle. Ensin lapsia haastatellaan heidän omista arjen kokemuksistaan, tilanteista, joissa he ovat tunteneet yhteenkuuluvuutta tai ulkopuolisuutta. Näiden kokemusten pohjalta rakennetaan virtuaalitodellisuusympäristöjä, jotka simuloivat lasten tyypillisiä sosiaalisia tilanteita.

Kun lapsi kokee VR-ympäristössä tutunkaltaisen arjen tilanteen, tutkijat mittaavat samanaikaisesti kehon fysiologisia vasteita ja aivotoimintaa päällepuettavilla fNIRS-laitteilla, jotka seuraavat aivojen verenkierron muutoksia infrapunavalon avulla. Näin näkymätön tulee näkyväksi.

”Huomasimme, että erityisesti VR tuo arjen vuorovaikutuskokemukset tutkimuslaboratorioonkseen yllättävän luonnollisesti”, Saarimäki kertoo.

Tutkimuksen kohderyhmä on 7–12-vuotiaat lapset, ikävaihe, jossa ystävyyssuhteiden laatu alkaa korvata määrää ja yksinäisyyden kehityskulut muotoutuvat.

Erityisopettajasta aivotutkijaksi

Saarimäen polku tutkijaksi ei ollut suoraviivainen. Hän opiskeli ensin erityisopettajaksi, mutta päätti valmistumisen jälkeen katsoa, mihin asti tutkimusuralla pääsisi. Väitöskirjapaikka Aalto-yliopiston neurotieteissä avasi oven, josta ei ole ollut paluuta.

Akateemisen työn vastapainoksi Saarimäki valmentaa 11-vuotiaiden poikien jalkapallojoukkuetta. Lähes päivittäinen valmennustyö kentällä ei ole irrallaan tutkimuksesta.

”On kiinnostavaa nähdä, miten monet tunnetutkimuksen ilmiöt näkyvät käytännössä kentällä ja lasten parissa.”

Kohti näkymättömän tunnistamista

Jos tutkimus onnistuu tavoitteiden mukaisesti, se auttaa tunnistamaan yksinäisyyttä aiemmin ja tarkemmin, myös silloin, kun sitä ei ulospäin näe. Tämä on tärkeää erityisesti kouluissa ja kasvatuksessa, missä yksinäisyyden kehityskulut voidaan katkaista varhain.

Saarimäki korjaa mielellään yhden yleisen väärinkäsityksen: aivotutkimus ei ole irti ihmisten kokemuksista. ”Olemme juuri kiinnostuneita siitä, miten kokemukset, keho ja aivot kytkeytyvät toisiinsa ja miten sosiaalinen ympäristö vaikuttaa tähän kokonaisuuteen.”

Emil Aaltosen säätiön rahoitus mahdollistaa Saarimäelle oman tutkimusryhmän perustamisen ja siirtymän kohti tutkimusjohtajuutta. Ilman apurahaa tämän mittakaavan tutkimus VR-ympäristöineen ja laajoine aineistonkeruineen ei olisi mahdollinen.

Tulevaisuudessa Saarimäkeä kiinnostaa, miten tunteet viriävät kokonaisten ryhmien tasolla. Ensin on kuitenkin ymmärrettävä yksittäisen lapsen keho ja aivot: mitä tapahtuu silloin, kun sydän sykkii nopeammin mutta suu pysyy kiinni, kun katse hakee yhteyttä mutta aivot tulkitsevat sosiaalisia vihjeitä ilmeet torjuvinnaksi? Juuri näissä hetkissä yksinäisyys piiloutuu näkyviin.

Heini Saarimäki on filosofian tohtori ja tunnetutkija Tampereen yliopistossa. Hän yhdistää työssään neurotieteen, psykologian ja virtuaalitodellisuuden tutkiakseen, miten sosiaaliset tunteet kuten yksinäisyys näkyvät lasten kehossa ja aivoissa. Emil Aaltosen säätiön apuraha mahdollistaa oman tutkimusryhmän perustamisen ja uusien menetelmien kehittämisen.