Suomessa on ”aina” puhuttu suomea. Näin moni uskoo. Todellisuus on huomattavasti monimutkaisempi. Isoissa osissa nykyistä Suomea puhuttiin saamelaiskieliä vielä uudella ajalla, ja karjalan kieltä käytettiin laajalti Itä-Suomessa. Rautakauden kielimaisemasta kukaan ei voi sanoa mitään varmaa.
Suomessa on ”aina” puhuttu suomea. Näin moni uskoo. Todellisuus on huomattavasti monimutkaisempi. Isoissa osissa nykyistä Suomea puhuttiin saamelaiskieliä vielä uudella ajalla, ja karjalan kieltä käytettiin laajalti Itä-Suomessa. Rautakauden kielimaisemasta kukaan ei voi sanoa mitään varmaa.
Filosofian tohtori, dosentti Sampsa Holopainen johtaa Helsingin yliopistossa nelihenkistä tutkimusryhmää, joka tarttuu juuri näihin kysymyksiin. ”Tutkimme suomen ja sen lähisukukielten historiaa sanastokerrostumien valossa”, Holopainen kiteyttää.
Käytännössä tutkijat vertailevat itämerensuomalaisten kielten (suomen, viron, karjalan, vepsän, liivin ja muiden) sanastoja ja jäljittävät sanojen alkuperiä, lainautumisreittejä ja kadonneiden kielten jättämiä jälkiä. Kantasuomi eli kaikkien itämerensuomalaisten kielten yhteinen esimuoto on viime vuosina saanut tutkimuksessa paljon huomiota, mutta sitä seuranneet kielihistorian vaiheet ovat jääneet vähemmälle.
”Kantasuomen jälkeisiä, eri itämerensuomalaisten kielten jakamia innovaatioita on tutkittu vähemmän. Yksityiskohdissa riittää paljon selvitettävää”, Holopainen toteaa.
Historiallisessa kielitieteessä keskeisin työkalu on historiallis-vertaileva menetelmä: tutkijat vertaavat eri kielten piirteitä ja rekonstruoivat niiden pohjalta esihistoriallisten kantakielten ominaisuuksia. Holopaisen ryhmä soveltaa menetelmää erityisesti sanastoon, mutta samalla myös äännehistoriaan. Sanoja ei voi tutkia tuntematta äänteiden muutoshistoriaa.
Erityisen kiehtova tutkimuskohde ovat niin sanotut substraattisanat: tuntemattomasta kielestä periytyvä sanasto, joka viittaa kadonneisiin muinaiskieliin. ”Itämerensuomalaisissa kielissä on tuntematonta alkuperää olevaa sanastoa, joka voi olla peräisin kadonneista muinaiskielistä”, Holopainen selittää. Tutkimalla näiden sanojen äännepiirteitä, levikkiä ja merkitystä ryhmä hahmottaa noita kadonneita kielimuotoja.
Toinen keskeinen oivallus koskee innovaatioiden leviämistä. Yhteissanaston ja äännemuutosten levikit eivät useinkaan vastaa toisiaan itämerensuomalaisissa kielissä. Tämä kertoo siitä, miten kielen muutokset ovat levinneet yli murre- ja kielirajojen. Perinteiset kielten sukupuumallit eivät anna tästä oikeaa kuvaa.
Holopaisen ryhmään kuuluu kolme post doc -tutkijaa, joista kukin tuo oman erityisosaamisensa. Niklas Metsäranta vastaa mordvan, marin ja permiläiskielten yhteyksistä itämerensuomeen. Juha Kuokkala tutkii pohjoisten itämerensuomalaisten kielten sanastoinnovaatioita. Patrick O’Rourke, yksi harvoista liivin kielen historian erityisasiantuntijoista, keskittyy Suomenlahden eteläpuolisiin kielimuotoihin. Holopainen itse pureutuu itäisten itämerensuomalaisten kielten substraattiongelmiin.
”Hankkeen keskeisimmät tavoitteet saavutetaan vain yhteistyöllä”, Holopainen korostaa. Keskeinen kansainvälinen kumppani on Viron etymologisen sanakirjan toimitus, joka on avannut ryhmälle pääsyn päivitettävän sanakirjan julkaisemattomaan aineistoon.
Holopaisen tyypillinen työpäivä koostuu vanhojen artikkelien ja sanakirjojen läpikäynnistä, etymologioiden kriittisestä tarkastelusta ja kirjastotyöstä. Mutta yksi asia nousee ylitse muiden: ”Keskeinen osa työpäivääni on ajatusten vaihto kollegoiden kanssa. Usein juuri kahvikupin ääressä syntyvät ne parhaat ideat.”
Turhauttavinta työssä on historiallisen kielitieteen ikuinen haaste: aineiston niukkuus. ”Rekonstruoiduilla kielimuodoilla operoidessa niihin palautettava kielenaines on aina vähäisempää kuin luonnollisista kielistä tunnettu.”
Silti yllätyksiäkin tulee. Holopaisen omat väitöskirjapäätelmät uralilaisten kielten vanhimmista indoiranilaisista lainasanoista ovat sittemmin osoittautuneet kyseenalaisiksi uuden tutkimustiedon valossa. ”Tämä on hyvä esimerkki siitä, että tutkimuksen edetessä voivat vakuuttavankin oloiset näkemykset osoittautua epätodennäköisiksi.”
Tutkimus tuottaa perustietoa suomen kielen historian eri vaiheista. Tätä tietoa tarvitaan kouluopetuksessa, jatkotutkimuksissa ja laajemmin suomalaisessa sivistyksessä. Erityisen tärkeää on, että tulokset tavoittavat myös vähemmistökieliyhteisöt, joiden esihistoriaa tutkimus valottaa.
”Toivoisin hankkeeni osaltaan vaikuttavan siihen, että ihmiset ymmärtävät, miten kielialueet historian saatossa elävät ja voivat nopeastikin muuttua.”
Emil Aaltosen Säätiön rahoitus antaa Holopaiselle mahdollisuuden johtaa tutkimusryhmää ensimmäistä kertaa urallaan. Tuemme tutkimusta, joka vaatii pitkäjänteistä paneutumista ja täysipäiväistä keskittymistä. ”Näin monimuotoista ja haastavaa aihetta ei voisi tutkia ilman mahdollisuutta keskittyä täysipäiväiseen tutkimustyöhön”, Holopainen toteaa.
Itämerensuomalaisten kielten etymologiassa riittää tutkittavaa pitkästä ja korkeatasoisesta tutkimusperinteestä huolimatta. Holopaisen ryhmä osoittaa, että perustavanlaatuisten kysymysten pariin on palattava. Juuri sieltä löytyvät merkittävimmät vastaukset.
Sampsa Holopainen on filosofian tohtori, dosentti ja itämerensuomalaisten kielten historian tutkija Helsingin yliopistossa. Hän on erikoistunut uralilaisten kielten etymologiaan, lainasanakerrostumiin ja esihistoriallisten kielikontaktien tutkimukseen. Emil Aaltosen Säätiön apuraha mahdollistaa tutkimusryhmän johtamisen, jossa selvitetään suomen ja sen sukukielten sanastokerrostumia sekä kadonneiden muinaiskielten jälkiä.
Sampsa Holopainen Blueskyssä / LinkedInissä
Hyvinvoinnin kasvua –
luovaa tieteellistä tutkimusta tukemalla