Suomi kävi Afganistanissa sotaa kaksikymmentä vuotta. Ilmari Käihkö tutkii, miksi siitä vaietaan ja mitä vaikeneminen kertoo demokratiastamme.
Kun Ilmari Käihkö palasi joulukuussa 2009 kriisinhallintaoperaatiosta Suomeen, hän teki havainnon, joka määritti hänen tutkijanuransa suunnan. Lähestulkoon kukaan ei puhunut Afganistanista. Ei julkisessa keskustelussa, ei tutkimuksessa, ei politiikassa.
”Aloin tutkia Afganistanin sotaa Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa vuonna 2010. Ensi töikseni sain lisättyä Ruotsin strategiaan keskittyvään tutkimussuunnitelmaan Suomen tutkimuskohteeksi Ruotsin rinnalle”, Käihkö kertoo. ”Tähän vaikutti se, ettei Suomessa juuri puhuttu Afganistanista. Sama pätee valitettavasti vielä kuusitoista vuotta myöhemminkin.”
Suomen sotilaallinen läsnäolo Afganistanissa kesti vuodesta 2002 vuoteen 2021. Se on maamme historian pisin sota. Silti Käihkön mukaan tutkimuskentällä vallitsee lähes täydellinen hiljaisuus, ei pelkästään itse sodasta, vaan kahdesta sitä ohjaavasta perustavanlaatuisesta kysymyksestä: strategiasta ja siviili-sotilassuhteista.
Strategia tarkoittaa sotatieteiden ytimessä sitä, miten poliittiset päämäärät ja sotilaallinen väkivalta kytketään toisiinsa. Ilman strategiaa väkivallalla ei ole merkitystä, suuntaa eikä välttämättä oikeutustakaan.
Siviili-sotilassuhteet puolestaan kuvaavat poliittisten päätöksentekijöiden ja asevoimien välistä valtasuhdetta. Demokratiassa tämä suhde on teoriassa selvä: siviilihallinto ohjaa, asevoimat toteuttavat. Mutta miten tämä toimii käytännössä, kun kyse on kahdenkymmenen vuoden sodasta toisella puolella maailmaa?
”Minusta on selvää, että hyödymme kaikki paremmasta strategian ymmärryksestä”, Käihkö sanoo. ”Ei voi olla niin, ettei demokratiassa ymmärretä niitä päätöksiä, jotka johtivat sotaan, ja sodankäynnin seurauksia.”
Käytännön tutkimustyö vaatii sinnikkyyttä. Käihkön työpäivät vaihtelevat arkistojen penkomisesta haastatteluihin ja kollegoiden kanssa käytyihin keskusteluihin. Mutta sotilasasioiden tutkiminen Suomessa törmää nopeasti konkreettisiin esteisiin.
”Kaikki asiakirjat ovat lähtökohtaisesti salattuja”, Käihkö toteaa. Ilmeinen vaihtoehto ovat haastattelut, mutta harva veteraani tai ammattisotilas haluaa kertoa kokemuksistaan tuntemattomille. Ja vaikka haluaisikin, heidän löytämisensä on haastavaa.
Tutkimus herättää myös eettisiä kysymyksiä. Osa tiedosta saattaa olla perustellusti salassapidettävää. Potentiaalisesti traumaattisten kokemusten muisteleminen voi olla haastateltaville raskasta.
Käihkö tunnistaa suomalaisessa sotatieteellisessä tutkimuksessa laajemman rakenteellisen ongelman. Hänen mukaansa suomalaiset sotatieteet keskittyvät soveltavaan, välittömästi ammattisotilaita palvelevaan tietoon. Teoreettisempi perustutkimus jää sivuun.
”Suomalaisessa sotatieteellisessä keskustelussa ja ehkä ymmärryksessäkin on merkittäviä aukkoja sellaisten asioiden kohdalla, jotka Ruotsissa ja muissa länsimaissa ovat niin asevoimien kuin yhteiskunnankin mielestä täysin normaaleja ja tärkeänä pidettyjä.”
Tämä havainto nousee vertailusta. Käihkö työskenteli vuosia Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa ja palasi Suomeen tammikuussa 2025 yliopistonlehtorin vakivirasta. Ero tutkimuskulttuurien välillä on hänen mukaansa silmiinpistävä.
Yksi selitys hiljaisuuteen löytyy Suomen perinteestä: sotilasasioista ei ole tapana keskustella julkisesti. Käihkö uskoo tämän vaikenemisen kulttuurin ulottuvan myös akateemiseen tutkimukseen.
Yksi sitkeä harhaluulo, jonka Käihkö haluaa murtaa: Suomi ei muka käynyt sotaa Afganistanissa. Viime vuosina julkaistut ammattisotilaiden muistelmateokset ovat jo osittain korjanneet tätä käsitystä, mutta tutkimuksellinen työ on yhä kesken.
Emil Aaltosen Säätiön rahoitus mahdollistaa Käihkölle pitkäjänteisen keskittymisen tähän työhön. Se on luksus, jota suomalainen tutkimusrahoitusjärjestelmä ei aina tarjoa.
”Minua hämmentää edelleen se, miten suomalainen akatemia on muovautunut paikaksi, jossa monen loistavan tutkijan arkea värittää jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta”, hän sanoo. ”Epävarmuus ja turvattomuus eivät tue suurten ja tärkeiden innovaatioiden syntymistä.”
Rahoitus on jo ennen Afganistan-tutkimuksen varsinaista alkua kannustanut Käihköä viimeistelemään artikkelin, joka käsittelee Suomen upseerikunnan sisäisiä suhteita itsenäisyyden alkuaikoina. Tämä suomalaisia siviili-sotilassuhteitakin valaiseva tutkimus julkaistaan pian sotilassosiologian kärkijulkaisussa Armed Forces & Society.
Käihkön tutkimus Afganistanista ei anna lopullisia vastauksia. Sen sijaan se avaa näkymän laajempiin kysymyksiin: miten siviili-sotilassuhteet ovat kehittyneet Suomessa itsenäisyydestä tähän päivään? Miten poliittiset ja sotilaalliset päätöksentekijämme ymmärtävät strategiaa?
”Tiedettä ei tehdä yksin, vaan yhdessä”, Käihkö muistuttaa. ”Toivon ennen kaikkea, että tutkimus kannustaa ajattelemaan asioita laajemmassa perspektiivissä ja osallistumaan keskusteluun.”
Kaksikymmentä vuotta sotaa ansaitsee enemmän kuin hiljaisuuden.
Ilmari Käihkö on sotatieteiden dosentti, joka on erikoistunut strategiaan, siviili-sotilassuhteisiin ja kriisinhallintaoperaatioiden poliittiseen ohjaukseen. Hänellä on takanaan sekä tutkijaura Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa että omakohtainen kokemus kriisinhallintatehtävästä Tšadissa. Emil Aaltosen Säätiön apuraha mahdollistaa pitkään jatkuneen tutkimuskokonaisuuden viimeistelyn.
Tavoitat Ilmarin: Instagramista / Blueskystä / X:stä (ent.Twitter)
Hyvinvoinnin kasvua –
luovaa tieteellistä tutkimusta tukemalla