Oona Leppiniemi kartoittaa palsasoiden kasviyhteisöjä ja kokeilee, voiko katoavia ikiroutakumpuja luoda keinotekoisesti.
Enontekiön suolla on helteinen heinäkuun päivä. Oona Leppiniemi kyykistyy 50 kertaa 50 senttimetrin kasvillisuusruudun äärelle pitkähihaisessa paidassa ja hyttyshattu päässä. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, varjopaikkoja ei ole, ja hyttyset yrittävät löytää jokaisen paljaan ihon kohdan. Leppiniemi tunnistaa ja kirjaa ylös jokaisen putkilokasvin, sammalen ja jäkälän peittävyyksineen. Tätä työtä hän teki viime kesänä noin viidellätoista eri suolla.
”Tarkkaa lajitason peittävyystietoa on mahdotonta saada millään muualla tavalla kuin menemällä sinne itse ja katsomalla mitä sieltä löytyy”, Leppiniemi sanoo.
Palsasuot ovat ainutlaatuisia, vain pohjoisimmilta alueilta löytyviä soita, joiden pinannmuotoja ylläpitää ikirouta. Ikiroudaksi kutsutaan maa- tai kallioperää, jonka lämpötila pysyy nollassa tai sen alapuolella vähintään kaksi vuotta yhtäjaksoisesti. Nimestään huolimatta ikirouta ei siis ole ikuista, ja juuri siinä piilee ongelma.
Kun ilmasto lämpenee, ikirouta sulaa. Palsasoilla esiintyvät suuret turvekummut eli palsat romahtavat. Samalla katoavat erilaiset mikrohabitaatit, pienet elinympäristöjen mosaiikkipalat, joita palsat ylläpitävät: kuivat kumpareet, märät painanteet ja kaikki siltä väliltä. EU luokitteli palsasuot kriittisesti uhanalaisiksi elinympäristöiksi jo yli kymmenen vuotta sitten.
Silti kukaan ei ole järjestelmällisesti selvittänyt, mitä palsasoiden kasviyhteisöille ja lajikirjolle oikeastaan tapahtuu ikiroudan sulaessa.
Juuri tämän aukon Leppiniemi havaitsi väitöskirjansa aikana. Hän mallinsi palsojen tilaa, esiintymistä ja niihin vaikuttavia ympäristöolosuhteita, ja huomasi toistuvasti saman asian: vaikka ikiroudan sulamisen tiedetään vaikuttavan elonkirjoon, väitettä tukevia tutkimuksia on tehty hämmästyttävän vähän.
”Jos emme tiedä, mitä lajeja ja millaisia kasviyhteisöjä palsasoilla esiintyy tällä hetkellä, on mahdotonta arvioida, mitä menetämme ikiroudan sulaessa”, Leppiniemi toteaa.
Hänen hypoteesinsa on selkeä: kasviyhteisöt yksipuolistuvat ja elonkirjo vähenee palasoiden sulaessa, kun esimerkiksi jäkälät ja muut kuivempiin kasvuolosuhteisiin sopeutuneet lajit katoavat. Tämän testaamiseksi hän kartoitti kasvillisuutta eri sulamistilassa olevilla soilla ja vertaa niiden kasviyhteisöjä keskenään.
Lisäksi Leppiniemi käyttää kasvillisuuden uudelleenkartoituksia tarkastellessaan pitkäaikaisia kasvillisuusmuutoksia palsoilla ja routavaikutteisilla kuviomailla. Menetelmässä palataan samoille koealoilla, joilla tutkijat työskentelivät jo 60-70 vuotta sitten, ja dokumentoidaan muutokset käyttämällä samoja tutkimusmenetelmiä.
Kasvillisuuskartoitusten rinnalla Leppiniemellä on kokeellinen tutkimusasetelma, joka kuulostaa rohkealta: hän yrittää luoda keinotekoisia palsakumpuja manipuloimalla koealojen jäätymis- ja sulamiskauden olosuhteita.
Käytännössä tämä tarkoittaa lumen poistamista koealalta talvella (Kilpisjärven tutkimusaseman henkilökunta vastaa operaatiosta) sekä koealan suojaamista suoralta auringon paahteelta ja sateelta kesällä. Tavoitteena on selvittää, laskevatko maaperän lämpötilat riittävästi ikiroudan muodostumiseksi, jotta palsoja voisi keinotekoisesti luoda vielä nykyisessä ilmastossammekin.
”Mallintamalla pystytään arvioimaan, millaiset olosuhteet ovat suotuisia palsojen esiintymiselle, mutta luonnossa on niin paljon muuttujia, ettei varmuutta saa ilman kokeellista tutkimusta”, Leppiniemi selittää.
Mikäli menetelmä toimii, tuloksia voidaan hyödyntää palsasoiden ennallistamisessa ja ylläpitämisessä.
Leppiniemen tie palsasoiden tutkijaksi alkoi maisteriopintojen kenttäkurssilta Kilpisjärven tutkimusasemalla. Siellä hän vieraili ensimmäistä kertaa palsasuolla, ja kokemus jäi mieleen. Pro gradu -tutkielma käsitteli palsasoiden sulamista, väitöskirja jatkoi samasta aiheesta. Ennen väitöskirjaa hän ehti työskennellä vajaat kaksi vuotta ELY-keskuksella ympäristöasioiden parissa.
”En nuorempana juuri koskaan pohtinut, mitä työtä haluaisin tehdä. Pohdin lähinnä, mistä aiheista haluaisin oppia lisää ja mitä opiskelisin seuraavaksi. Tutkijana työskenteleminen antaakin minulle mahdollisuuden juuri tähän: paneutua minua kiinnostaviin teemoihin ja oppia jatkuvasti jotain uutta.
Nyt hän työskentelee post doc -tutkijana Oulun yliopiston maantieteen tutkimusyksikössä, ohjaa graduja, toimii Pohjois-Suomen Maantieteellisen Seuran puheenjohtajana ja yhdistää maantieteellistä ja ekologista osaamistaan tavalla, josta haaveili koko väitöskirjan ajan.
Emil Aaltosen Säätiön apuraha mahdollisti saumattoman siirtymän väitöksestä post doc -vaiheeseen. Ilman rahoitusta Leppiniemi olisi joutunut pitämään tauon tutkimuksesta ja pohtimaan myös muita uravaihtoehtoja.
”Kenttätöiden toteuttaminen ja kokeellisten tutkimusten ylläpitäminen on kallista. Vastaavia kasvillisuuskartoituksia ei juurikaan toteuteta julkisen sektorin tutkimuslaitoksissa, joten tärkeää kenttädataa luonnonsuojelun tarpeisiin ei olisi kerätty ilman tätä rahoitusta.”
Leppiniemen tutkimus tuottaa aineistoja, joita voidaan hyödyntää suoraan Suomen luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa ja kryogeenisten, eli routavaikutteisten elinympäristöjen pitkäaikaisseurannassa. Tulokset palvelevat sekä akateemista yhteisöä että ympäristöhallintoa ja päätöksentekijöitä.
Mutta kenties tärkein viesti on yksinkertainen: ilmaston lämpeneminen aiheuttaa peruuttamattomia vahinkoja luonnon monimuotoisuudelle myös Suomessa, ei ainoastaan sademetsissä tai koralliriutoilla. Ja aika näiden elinympäristöjen tutkimiselle käy lyhyemmäksi jokaisen lämpenevän vuoden myötä.
Oona Leppiniemi on maantieteen post doc -tutkija Oulun yliopistossa. Hän on erikoistunut kryogeenisten elinympäristöjen, erityisesti palsasoiden ja kuviomaiden, kasvillisuusmuutoksiin ja ilmastonmuutoksen vaikutuksiin pohjoisen luonnon monimuotoisuuteen. Emil Aaltosen Säätiön apuraha mahdollistaa laajan kenttätyöohjelman toteuttamisen sekä kokeellisen tutkimuksen, jossa pilotoidaan keinotekoisten palsakumpujen luomista.
Hyvinvoinnin kasvua –
luovaa tieteellistä tutkimusta tukemalla